17.1. – 17.2.2018 | Samaan aikaan toisaalla | Kaisa Heikkinen

Category
NYT
About This Project

Kuviini peilautui pohdintaa kulttuuristani sekä historiastani. Koska olen pohjoisella maaseudulla asuva taiteilija kuvaan siten samalla pohjoisen maaseutua ja sen ympäristöä sekä nykytilaa. Tekeekö pohjoisen maaseutu kuolemaa useimpien siitä välittämättä tai edes huomaamatta?

Kuvasin ikkunalasin läpi vastapäistä ikkunaa tai kohdetta rakennuksen sisällä. Näin sain yhteen kuvaan kaksi ulottuvuutta, jotka kietoutuvat toisiinsa luoden näin oman todellisuuden. En nähnyt tarvetta lavastaa heijastuksia. Halusin niiden olevan luonnollisia ilman, että minä ohjaisin niitä millään tavalla. Otin kuvan heijastuksista juuri sellaisinaan, kuin ne luonnon muovaamana kuvissa esiintyivät, silloin kun painan kameran laukaisimesta. Näet siis kuvissani saman kuin minä kuvaushetkellä suljinta painaessani.

Todellisuuden ja toisen ulottuvuuden raja kiehtoi minua kuten myös heijastusten ja konkreettisen todellisuuden yhdistäminen. Näitä kahta ulottuvuutta yhdistelin kuvissani. Ajatus näistä kahdesta todellisuudesta, sisäisestä ja ulkoisesta, henkisestä ja näkyvästä. Tahdoin luoda katsojille uuden maailman, joka rakentuisi kahdesta todellisuudesta. Kun aloin yhdistellä näitä kahta ulottuvuutta, nousi hetkellisyys tärkeäksi osaksi työskentelyä projektissa. Kun kuvakulmaa vaihtoi parikin senttiä, heijastukset saattoivat muuttua merkittävästi. Heijastukset ja todellisuus luovat kuviin mielenkiintoista kerroksellisuutta jota oli antoisaa sekoittaa kuin myös yhdistellä kuvatessa.

Mielenkiintoni kohdistui eritoten talojen ikkunoihin ja niistä tuleviin heijastuksiin. Tunsin niiden olevan kuin avoimia ovia, joiden takaa löytyisi jotain enemmän; ne linkittävät heijastukset ihmiseen, elämään ja elämiseen. Ikkuna on ihmisen luomus, ilman ihmistä ei ole ikkunaa. Ikkunat luovat myös tiettyä ristiriitaa. Samalla kun ne ovat kutsu teoksen sisään, niin lasi on myös rajapinta, jonka takaa löytyy toinen maailma. Ikkunoiden heijastukset kääntävät tarkastelupisteen takaisin katsojaan. Ikkunalasi ja sen heijastukset synnyttävät yhtäaikaisen läsnä- kuin poissaolonkin tunteen. Suuri osa kuvista on otettu metsän keskellä sijaitsevan autiotalo-miljöössä. Maaseudulla ikkunoista heijastuu toisten ihmisten sijaan maisema, tyhjyyttä, omaa olemista siinä. Pääpaino on muiden poissaololla, tällöin oma läsnäolo korostuu. Autiotalon ikkunoita kuvatessani tunsin, että toinen maailma odotti sisällä, kuitenkin poissa minun ulottuviltani. Lasi eristi minut ulkopuolelle mutta näin silti lävitse. Heijastukset valtaavat pääroolin. Ulkoinen maailma sulautuu lopulta yhteen sisätilan kanssa muodostaen oman todellisuuden.

Taiteilijana halusin nostaa esille pohjoisen hiljaa kuolevaa maaseutua. Maalla asuvana taiteilijana se koskettaa läheisesti itseäni. Muuttoliike on samassa suhteessa kuin 1970-luvulla, nyt asiasta kuitenkin vaietaan. Miksi ketään ei kiinnosta?