23.06.2020–22.08.2020 | NOORA SANDGREN | HENKO

Category
NYT
About This Project

Noora Sandgren
HENKO
23.6.-22.8.2020

 

Tänään kirjoitan ilmaan, hengitän sanoja
Henko on monenlaista hengitystä, liikettä erilaisilla huokoisilla pinnoilla. Se on moniaineksinen kohtaamisen ja yhteisen aineenvaihdunnan tapahtuma, jolla ei ole selkeitä rajoja tai päätepistettä; jatkumme toinen toisistamme, yhteishengityksessä. Näyttelyssä erilaiset paikat, ajallisuudet ja liikerytmit limittyvät sommitelmaksi, johon näyttelytilakin on vaikuttanut. Esillä on kamerattomia fotogrammeja, installaatioita ja
eläviä kuvia.

 

Henkoa tehdessä taiteilija on aloittanut kuvittelemalla paikkaa, johon näyttely on rakentumassa. Paikalle päästyään, syntyi tutustumisen eleitä; gallerian vieressä virtaava Joki kirjoittautui kuviin taiteilijan upottaessa itsensä sen osaksi. Miten Joki puhuu ja mitä kaikkea se kantaa mukanaan? Joki rakentuu monista rytmeistä,
aineksista ja eliöistä – kuten sekin, jota kutsumme sanalla “minä”. Kanssaolo on vastavuoroista vaikuttumista. Joen ääni kuuluu näyttelyssä hitaasti muuttuvissa valokuvajäljissä.

 

Näyttelyssä on myös Hiidenveden perhepuutarhassa kehkeytyneitä teoksia, joita kompostin pieneliöt, vanhat valoherkät paperit ja jaettu kemia ovat synnyttäneet. Vuodenkierron aikana puutarhassa syntyy
hidastempoista kuvantekemistä myös kasvien ja sään; tuulen, sateen ja lumen kanssa. Kukin imeytyy kuvatilaan tavoillaan. Toisinaan kuvaan painuu taiteilijan pään painoa, hikoilua, kosteutta, kyyneleitä ja sisähengityksen lämpöä pitkissä valotuksissa, auringon piirtäessä kuvaa.

 

Galleriatilassa kuvat saavat muotonsa esimerkiksi paperisina ja eläviä kuvia sisältävinä installaatioina.
Näyttelyn aikana vanhan ylijäämäpaperin kanssa kokeillaan eräänlaisia palautuksen eleitä istuttamalla nämä herkkäpintaiset osaksi kompostin kosteaa maahengitystä. Kuvat jatkavat muutostaan näyttelyn ajan.

 

Metaforana ja konkreettisena paikkana komposti on näkymättömän elämän rikas muotoutumisen tila; erillisiltä vaikuttavat muodot raukeavat, aines eloontuu kohti uutta. Puutarhakompostin suuaukkoa raottaessa
voi tehdä maisemahavaintoja: erilaisia suojakuoria, liikettä, kasvua, irronneita siipiä ja kalan loistavat suomut; timanttinahka, joka heijastaa valoa vielä hetken. Samassa tilassa kehkeytyvän kuvan yhtenäinen keho hajoaa, kun näkymättömät elämän mahdollistajat, jättävät siihen jälkiänsä, asuttavat pintoja.

 

Ilmatilassa me sekoitumme, olemme kokonaan toisten varassa, sillä elämä tarvitsee happea. Hengittävän keho on vastaanottavainen, tunnuille ja sille mitä ilmassa on ja mikä sen tilaan pyrkii. Hengityksessä maailma läpäisee meidät ja toisinpäin. Tarvitaan vain elinvoimaa ylläpitäviä asioita, vuorovaikutusta,
ystävyyttä, leikkiä, energian virtaamista, kanssahengitystä – kykyä ottaa vastaan ja päästää itsestään. Hajoaminen; materiaalisen maailman muotojen luonto, on jotakin, jolta ihmisenkään rakentama ei ole
turvassa. Vaan kaikki jolla jossain kohtaa on ääriviivat – lopultakin avautuu, irtoaa, kulkeutuu, menettää itseytensä – ja liittyy kiertoon, jossa uudet sommitelmat kasvavat.

 

Noora Sandgren on kuvataiteilija, joka yhdistelee työskentelyssään valokuvaa, tekstiä, tilallisia ja
tapahtumallisia elementtejä. Hän on tutkinut “fluidin” teemaa kiinnostuen erilaisten materiaalisuuksien välisestä vuorovaikutuksesta yhteenkietoutuvien ekologisten kysymysten ajassa. Hän on pohtinut valokuvan peruselementtejä mm. jaetun tekijyyden ja sisäkkäisyyden kulmista. Sandgrenin opinnot pohjaavat valokuvataiteen ja kuvataidekasvatuksen maisteriohjelmiin Aalto yliopiston Taiteen ja Suunnittelun
korkeakoulussa. Aiemmin hän valmistui Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan sosiaalipsykologian yksiköstä. Hänen teoksiaan on ollut esillä yksityis- ja yhteisnäyttelyissä Suomessa ja
ulkomailla. Oman taiteellisen työnsä lisäksi Sandgren on osallistunut useisiin yhteisprojekteihin ja kuratoinut
ryhmänäyttelyitä. Hän kuuluu Suomen Biotaiteen seuraan ja toimii taidepedagogina yhteisötaiteen parissa.

 

/ / /

Today I will write on the air, I will breathe words

Henko is diversified breath, a movement over various porous surfaces. It is a multi-ingredient happening of confluence and shared metabolism, with no clear boundaries or endpoint; we continue through one another, in a shared breath. In the exhibition different places, temporalities, and rhythms of motion overlap to create the overall composition, which was also influenced by the gallery space itself. The exhibition includes cameraless photograms, installations, and living images, also from spring 2020.

While working on Henko, the artist began the process by imagining the place where the exhibition was forming. Gestures of exploration were born upon arrival; the River that ran by the gallery wrote itself into the pictures as the artist immersed herself into it. How does the River speak and what does it carry along? The River is built of a chorus of rhythms, ingredients, organisms — such as the one we refer to by saying “I”. Sharing a space is reciprocal influence. The voice of the River can be heard in the works as slowly changing photographic marks.

The exhibition also includes works created by compost microbes, old light-sensitive papers, and shared chemistry at a family garden at Hiidenvesi. Over the course of the seasons a shared process of low-tempo images are created, along with the plants and the weather; the wind, and rain, and snow. Each is absorbed in the picture space in their own ways. Occasionally the weight of the artist’s head may leave a mark, and sweat, moisture, tears, the warmth of inhalation over long exposures, as the sun draws the image.

In the gallery space the pictures are formed on paper and in installations of living images. During the exhibition the surplus paper is planted into the damp earth-breath of the compost, as an experimental gesture of return. The pictures will continue changing throughout the exhibition. As a metaphor and a concrete space, the compost is a rich incubator of invisible life; forms that seem separate may lapse languidly, matter is revivified. Peeking into the garden compost bin, we can note the landscapes: various protective shells, movement, growth, severed wings and flashing fish scales; like diamond leather, reflecting light for another moment. The corporeal form of a picture that emerges in that same space is broken down when invisible enablers of life leave their tracks upon it, inhabit the wastes.

In air space we blend, we are reliant completely on each other, as life requires oxygen. A breathing body is receptive to feelings and to what is in the air and what is trying to enter it. The world permeates us in a breath, and we permeate it. All we need are things that enable the life force, interaction, friendship, playing, energy flow, shared breathing — the ability to accept and to let something out. Decomposing; the nature of the forms of the material world is something from which nothing, even that built my humans is safe. Everything that has an outline somewhere — finally opens up, separates, spreads, loses its selfhood — and joins the cycle, where new compositions are growing.

 

www.noorasandgren.com

 

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus