1.9. – 9.10.2021 | Ari Jaaksi | Minun isäni

Ari Jaaksi: Minun isäni
Category
MENNEET
About This Project

Ari Jaaksi
Minun Isäni
1.9.–9.10.2021

Näyttelystä: Isäni Aimo Jaaksi syntyi Laihialla kesällä 1930 kolmelapsisen perheen nuorimpana. Naimisiin isäni meni äitini Irman kanssa keväällä 1958. Isäni oli vahvasti läsnä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Hän rakensi kanssani lumilinnoja, opetti tekemään pajupillit, vei kalaan, pyöräilemään ja hiihtämään. Isä oli isä, kaveri ja myöhemmin luotettava ystävä. Isäni on se elämäni tukipilari, jonka varassa olen itse uskaltanut onnistua, epäonnistua ja kasvaa. Tiesin aina, että tuki löytyy, teinpä sitten mitä vaan.

 

Muutama vuosi sitten isäni sairastui. Alzheimers alkoi kuoria muistoja ja kykyjä yksi toisensa perään. Alkuvaiheen ahdistus siitä, kun oma koti piti myydä tai internetpankki ei enää totellut on nyt vaihtunut elämään lapsuuden Seinäjoella, keskusteluihin edesmenneiden siskon ja äidin kanssa, sekä pieniin ohikiitäviin hetkiin nykyisyydessä. Mutta näissä kaikissa, hän on yhä se sama isä. 

 

Noin neljä vuotta sitten aloin kuvata isääni. En halunnut dokumentoida sairauden kehitystä tai kertoa mitään rappeutumistarinaa. En ajatellut työtä projektina enkä näyttelynä. Halusin vain itselleni muistoja. Silti kuvien kertyessä myös kerronnalliset teemat alkoivat hahmottua. Isäni kasvot ovat ilmeikkäät, ja jotenkin itse koen niiden kertovan kaiken tarpeellisen. 

 

Kuvaan isääni keskiformaatin mustavalkoiselle filmille. Isäni kuvasi itse aikanaan samalle formaatille, ja jotenkin vähempi ei riitä. Rolleiflex ja Hasselblad tuovat valokuvaustilanteeseen tunnelman, jonka uskon näkyvän kuvissani. Tällaiset välineet vaativat keskittymistä, tuovat arvokkuutta ja estävät kohteen tuhlaamisen satoihin räpsyihin. Muutama kuva riittää. Arvokkaat kamerat ja niistä muutaman sanan vaihto isäni kanssa kuvaustilanteessa luovat ilmapiirin, jonka isäni ansaitsee. 

 

Kuvaamiseni jatkuessa huomasin, kuinka mahtava valokuvamalli isäni on. Hän ei jännitä, ei poseeraa, ja jopa nauttii tilanteista. Kuvaaminen antaakin meille yhä sekunnin murto-osan aikaa, jossa me kumpikin, isäni ja minä, olemme yhdessä, teemme yhdessä, ja nautimme tilanteesta. Sairaudesta huolimatta. Hyvin usein valokuvaustilanne päättyy isäni kommenttiin: “Älä nyt filmiäsi tällaiseen tuhlaa!”, mutta selvästi näkyy, että ei hän sitä oikeasti tarkoita.

 

Kuvaajasta: Minulla on ollut aina vaikeuksia kategorisoida itseäni. Jo aikaisessa vaiheessa elämääni päätin, että koska elämä on lyhyt, kokeillaan kaikkea. Olen naimisissa, kahden aikuisen lapsen isä. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri ja luokanopettaja sekä tekniikan tohtori. Opiskeluaikanani elätin itseäni muusikkona. Olen ollut isojen kansainvälisten yritysten, kuten Intelin, Hewlett Packardin ja Nokian johtotehtävissä sekä toiminut akateemisella puolella ohjelmistotekniikan professorina. Olen asunut vuosikymmenen Yhdysvalloissa. Nykyään työnäni on yritysten ja säätiöiden hallituksia, yritysten neuvonantajarooleja sekä dosentuuri ja tiedokuntaneuvostotyöskentelyä.

 

Tämä sama keskittymisen puute näkyy myös valokuvaamisessani. Kuvaan kaikkea: maisemaa, muotokuvaa, taidevalokuvausta, katuvalokuvausta ja muuta. Koen kuitenkin analogisen työnkulun omakseni, ja kuvaankin pääasiassa mustavalkoiselle filmille. Kuvaajana olen vasta alussa ja koitan kovasti opiskella alaa. Se, että töitäni on ollut esillä valokuvausalan julkaisuissa, ja olen saavuttanut voittoja muutamissa kansainvälisissä kilpailuissa toimii itselleni motivaattorina ja mittatikkuna. Kuvaan pääasiassa itselleni, mutta on mukavaa, jos kuvani aukeavat myös muille katsojille.

 

 

Ari Jaaksi, Tampere